Rumasta aukosta ei kasvanut tuottavaa talousmetsää

Osaran aukeat eivät kelpaa menestystarinaksi

Sotien jälkeen Lapin metsiin hakattiin Euroopan suurimmat aukot. Siitä alkoi suomalainen tehometsätalous. Kun aukot eivät muuttuneetkaan tundraksi, niitä ryhdyttiin pitämään raskaan metsänkäsittelyn voittona. Ekometsätalouden liitto päätti selvittää millaista metsää näillä Osaran aukoilla kasvaa.

Asiantunijoina retkikunnassa ovat metsänhoidon professori Erkki Lähde ja tutkija Matti Oikarinen. Mukana on myös puuseppä Timo Hammar, jota kiinnostaa Osaran aukeilla kasvavan puun laatu, Liikkeelle lähdetään Iso-Syötteen matkailukeskuksesta. Muutaman kilometrin ajomatkan jälkeen ympärillä avautuu Syötteen kansallispuiston vaaranlakikuusikko. Se antaa oivan vertailukohdan tulevalle: suuri osa 50- luvulla hakatuista alueista oli juuri tällaisia korkealla kasvavia reheviä paksusammalkuusikoita. -Silloin näitä sanottiin itsemurhakuusikoiksi, Erkki Lähde valottaa. -Kun hakkuita aloitettiin, väitettiin, että tällaiset metsät romahtavat biologiseen kuolemaan. Myöhemmin kävi ilmi, että rakenne on hyvin kestävä.

Syötteen jälkeen koskematonta metsää on maisemasta turha etsiä. Rankimmin pistävät silmään syväauratut hakkuualueet, jotka on kauttaaltaan vedetty täyteen jopa metrin syvyisiä vakoja. Oikarinen tahtoo pysähtyä aurausalueelle, jossa hän parikymmentä vuotta sitten tutki metsän uudistumista. -Tämä istutettiin männylle vuonna ¬85. Kun kävimme seuraavana kesänä katsomassa aluetta, routa oli nostanut taimet ylös maasta, hän muistelee. Täydennysistutuksilla metsä on saatu kasvamaan, mutta hyvältä alue ei näytä nytkään. Männyt ovat mutkikkaita, haaroittuneita ja paksuoksaisia. -Puusepälle tässä metsässä ei ole mitään, Timo Hammar kiteyttää.

Tutkijat arvioivat, että taimikon perustamiskustannukset ovat aurauksineen ja toistuvine istutuksineen ylittäneet reippaasti hakkuun tuotot. Ilman valtion runsaskätisiä avustuksia "tehometsätalous" kaatuisikin omaan mahdottomuuteensa. -Ei tämä markkinataloutta olekaan, professori kuittaa.

Seuraava kohde on Osaran aikoihin 50-luvulla hakattu alue, jolla ei käytännössä edelleenkään kasva mitään. Parinkymmenen metrin välein maastossa törröttää kärsivän näköisiä mäntyjä, joista osa on kuollut pystyyn. Kun uudistuminen on epäonnistunut, on uusien taimien kasvualustaksi myöhemmin mätästetty kaivinkoneella.

Varsinaisen suuren aukon reunamilla odottava näky on jo tuttu: oksaisia, haarakkaita ja tautien riivaamia mäntyjä. Jäljistä päätellen 50-luvulla hakatulle alueelle on viimeiset täydennysistutukset tehty vielä 70-luvun lopulla. Silloin metsään raasitut vaot ja kuopat alkavat vasta parinsadan metrin päässä tiestä. -Jos katsoo vain autosta, eikä tarkemmin, tämähän näyttää hyvältä, Lähde näpäyttää.

Vierestä löytyy säästömetsä, josta puita on korjattu yksittäin avohakkuun sijaan. Taimiryteikön jälkeen oikean metsän näkeminen hivelee silmiä. Näky miellyttää myös puuseppää. Luonnonmetsästä löytyisi sellaista laatupuuta, jota istutusmännikössä ei kasva. -Täällä on puuta, jota metsästä kissojen ja koirien kanssa, Hammar pohtii.

Matka jatkuu syvemmälle 50-luvun alussa hakatun erämaan sisään. Susivaaralla, josta suuren aukon hakkaaminen aloitettiin, kasvaa puoli vuosisataa myöhemmin hädintuskin nelimetristä pusikkoa. Alueelle luontaisesti syntyneet koivut ja kuuset hävitettiin useaan kertaan, koska metsän haluttiin uudistuvan männylle. Lopulta luonnontainten annettiin kasvaa, mutta käsittelyn jäljiltä jokaisen kuusen tyvellä on mutka. Niistä ei koskaan tule tukkipuita. "On naurettavaa kehua tällaista metsää", Oikarinen hymähtää. Paluumatkalla ajetaan kaunista männikköä kasvavan kankaan läpi. Kuivalla kankaalla avohakkuun jälkeinen uudistus on onnistunut hyvin ja metsä on tervettä ja kasvullista. Erkki Lähde toppuuttelee kuitenkin. "Tällaista maaperää on Osaran aukoista enintään 15 prosenttia", kuuluu professorin arvio.

Teksti: Sampsa Oinaala